Uskontunnustus

Uskon teatteriin. Olen toiminut tämän uskon tai tiedon varassa jo useita vuosia: etsinyt työkaluja työskennellä näyttämön kanssa, hahmotellut ajatuksia ja tehnyt esityksiä. Olen treenannut ja hionnut, neuvotellut, matkustanut ympäri maailmaa ja tavannut muita teatteri-uskovaisia yli maitten rajojen.
Olen toistanut tätä lausetta erilaisten ihmisporukoiden edessä, ministeriössä, seminaareissa; pankinjohtajalle pyytäessäni lainaa teatterin tekemisestä koituneisiin kuluihin; virkamiehille, tuottajille, kulttuurikansalle, sivistyneistölle, tietysti taiteilija-kollegoille.

Olen joutunut uskon tähden kiipeliin ja joskus selkkauksiin. Olen luutunnut näyttämön ja harjoitustilojen lattioita, keittänyt kahvia ja viettänyt unettomia öitä, ja mitä kaikkea, tämän uskon vuoksi. Viimetiistaina oltiin koolla symposiumissa, jossa tarkoitus oli valtion määräyksestä pohtia luovuutta ja Suomen henkistä ilmastoa – jotta se saataisiin oikein kukoistamaan 2010-luvulla. Hoksasin taas aloittavani puheenvuoroni tällä ”julistuksella”: Uskon teatteriin.
Mihin sanon uskovani, tai mitä sanon tietäväni, kun näin sanon?

Rakastuin näyttämöön silloin kun 7-vuotiaana näin oopperan. Se oli Viimeiset kiusaukset, ja siinä lauloi Martti Talvela. Vaikutuin eniten siitä, että ihminen oli siinä niin suuri. Ja samalla pieni. Ei ollut kyse oopperasta taidelajina eikä oopperan aiheesta. Kyse oli siitä, että kuulin ihmisestä tulevan sellaisen äänen. Se oli ääni jota ei kuule joka päivä. Se oli jotakin muuta, ja silti se tuli ihmisestä. Siinä äänessä oli jokin juureva voima ja energia, joka paiskautui minua päin näyttämöltä. Eikä sillä ollut tekemistä vain Martti Talvelan äänen kanssa. Sillä oli tekemistä äänen kanssa yleensä. Energian kanssa yleensä. Jonkun elämänvoiman kanssa yleensä. Jonkun sellaisen kanssa, jonka äärellä olimme me molemmat, Martti Talvela ja minä. Hänen äänensä sen sai aikaan, ja se ylöspano, että sille äänelle annettiin tilaa, ja energia tuli näyttämöllä esiin. Minä olin noin 7-vuotias, ja istuin katsomossa rävähtämättä, tuntien siinä energiassa jonka äänessä kohtasin, vuorten jylyn ja valtameren ja tuulen, ihmisen paikan tässä galaksien avaruudessa, tai planeetta Gaian sisässä jylisevän elämänvoiman, joka “through the green fuse drives the flower”, kuten Dylan Thomas runossaan sanoo. Se näytti, että ihmisessä on tuollaista, minussakin. Tuollaista vaarallista voimaa, vaarallisen paksua lämpöä ja vaarallisen hienovireistä herkkyyttä – yhteyttä kaikkeen muuhun maailmaan, luontoon ja koko universumiin. Talvelan ääni ja hänen keskittymisensä musiikkiin – ja se että hän oli harjoittanut kehonsa sellaiseksi, että pystyy antamaan ulos sellaisen äänen, joka ihmisessä, jokaisessa meissä potentiaalina uinuu – tämä kokemus voimaannutti ja saattoi minut yhteen oman aran, vakavaksi ja kiltiksi kasvaneen tytön oman elämänvoiman kanssa. Samalla se liitti minut yhteen maailman kanssa, ja muiden katsojien kanssa. Minusta se ääni paljasti meistä kaikista jotakin, ja minä katsoin suoremmin silmiin niitä jotka olivat istuneet (tai nukkuneet, hah!) oopperassa kanssani. Tosin oli esitys vaikuttanut myös niihin aikuisiin, joiden kanssa teatterikäynnillä olin. Esityksestä keskusteltiin pitkin iltaa sen jälkeen, ja sekin oli tavatonta, sillä en muista kasvaneeni erityisen keskustelevaan kulttuuriin. Yhdellä sanalla sanoen, tunsin tuolloin 7-vuotiaana kokeneeni näyttämön kautta jotakin pyhää. (Pyhä voidaan määritellä niin että se on kokemus itsestä suhteessa johonkin itseään suurempaan; kokemus suhteesta johonkin kokonaisuuteen joka on suurempi kuin yksittäinen ihminen yksilöllisine piirteineen ja tunnistettavuuksineen.) Koin tämän teatterissa. Siksi sanon että uskon teatteriin.

Ns. puheteatterissa – tai esitystaiteessa – meillä ei ole kohtaamisen pintana laulettu ääni ja musiikki. Kohtaamisen pintana on näyttelijän keho. Ja näyttämön moniulotteinen maailma, jossa näyttelijä seisoo, istuu, makaa, kyyristyy; hengittää ja puhuu ajassa. Me kohtaamme yhteiset asiat näyttelijän kehollisen energian kautta, ja sitä kautta, että näyttämön jokainen kohta tukee tätä. Teatteri jonka puolesta olen valmis intoilemaan, taistelemaan, teoretisoimaan, matkustamaan ympäri maailmaa, oppimaan lisää, hapuilemaan ja vaarantamaan omaa turvallisuudentunnettani, on teatteria jossa näyttelijä on keskiössä – näyttelijä joka antaa oman kehonsa ja äänensä samanlaiseksi aineeksi ja energiaksi kuin Talvela äänensä.

Ymmärrän näyttelijän tehtävän edelläkulkijan, muistajan, voisi jopa sanoa että shamanistisen papin tehtävänä. Ajattelen, että näyttelijä tekee jotakin meidän puolestamme. Tämä vaatii itsensä unohtavaa ihmisyyttä näyttelijältä: on suostuttava antamaan kehonsa ja äänensä ”uhriksi”, keskityttävä johonkin toimeen, eleeseen ja tekoon niin, että näyttämön äärelle tulevilla on mahdollisuus päästä osalliseksi jostakin yhteisestä. Tämä vaatii, että näyttelijän pitää mennä sellaisille rekistereille ihmisessä, jotka eivät ole nykypäivänä meidän arjessamme läsnä – ja ohjaajan pitää sallia ja uskaltaa olla läsnä tässä kulussa.
Näyttelijän tehtävä on mielestäni hioa kehonsa sellaiseksi kuin oopperalaulaja äänensä. Ja kulkea esitykseen luotava reittinsä ja hallita eleensä ja äänensä niissä tehtävissä joita esitys hänelle antaa, mahdollisimman puhtaasti. Samalla hän tekee katsojan puolesta jotakin; ottaa yhteyden sellaiseen elämänvirtaan johon on hän saanut kosketuksen harjoittelunsa kautta ja antaa sen tulla esiin, eleen, äänen, toiminnan avulla. Se panee meidät katsomossa kosketuksiin jonkun yhteisen kanssa. Ja sellaiseen näyttämöön pyhä saattaa ilmaantua.
Ajattelen, että päästäksemme ihmiskehoina ja –mielinä johonkin antropomorfisten piirteittemme alle – etteivät näytelmämme kaventuisi ainoastaan ihmiselämän erilaisten puolien esittämiseksi ja katsomiseksi – meidän on teatteritaiteilijoina itse asiassa sukellettava yhä syvemmälle ihmiseen. Minulle teatterissa ei ole kyse viimekädessä vähääkään ihmispiirteiden esittämisestä. Ainoastaan ihmisenergian etsimisestä esiin: se on samaa kuin se voima joka vihreää vartta pitkin työntää kukkaa. Meidän tehtävämme on harjoitella niin että kaivamme esiin kanssaihmisten puolesta sitä mitä ihmiskeho kätkee, mihin se pystyy, mikä voima ja herkkyys siihen sisältyy. Ja esitettävä siitä vain kaikkein olennaisin, lahjana näyttämöllä, teatterin alttarilla.

Uskon sanotaan olevan kurottautumista kohti jotakin joka ei näy. Teatteri on paljossa uskoa: paiskautumista, hyökkäämistä, möyrimistä, nousemista ja laskeutumista kohti sitä mikä ei näy. Mutta joka antaa itsensä. Uskon teatteriin. Tiedän ja tunnen sen voiman.
Uskon ihmisen mahdollisuuteen antaa itsensä kautta jotakin itseään suurempaa. Tänä kautena ja vuonna, ja 2010-luvulla.