Rajoille

Ruumiillisille rajoille
Tänään kirjoitan blogini, joka on ollut myöhässä siksi, että olen ollut niin keskittynyt Saari-näytelmän harjoitusten alkamiseen ja näyttelijöitten kohtaamiseen joka aamu, etten kerta kaikkiaan ole ehtinyt miettiä puhumista kenellekään muulle kuin omalle työryhmälleni. Mutta nyt on aika, sydän täysi. Asiani on: rajat. Reuna. Edge.

Mennä rajoille, reunoille. Ihmisvoimien, jaksamisen, ajattelun.
Ohjaaja ei saa ajatella löysästi. Ohjaajan taidetta on se, että ei päästä käsiensä läpi sitä, mikä ei ole kunnolla ajateltu näyttämölle.
Ohjaajan väline ajatteluun on kaikkein keskeisimmin näyttelijä. Ja näyttelijän uskallus tavoitella omia rajojaan, ylittää ne, mennä reunoille.
Mille reunoille, kun näyttelijän mielikuvituksensa ja taiteensa materiaali on hänen oma kehonsa?

Taidemaalari opettelee viivaa. Veistäjä savea tai metallia. Hän opettelee, kuinka käsitellä materiaaliaan, mitä siitä muovata. Ja mitä karsia pois, saadakseen esiin jotakin kiteytettyä. Sanotaanhan, että taide on loppujen lopuksi vain turhan karsimista, olennaisen etsimistä esiin.
Eli mitä näyttelijä etsii esiin? Mitä materiaalia hän muokkaa, millä operoi ja kiteyttää?
Ei ole muuta materiaalia kuin näyttelijän keho. Keho tilassa. Ja keho, yksinään, sellaisenaan, puhuvana tai vaiti, pysähtyneenä tai liikkuvana, alhaalla, ylhäällä tai jossakin tässä välissä. Siinä materiaali.
Ja tätä kaikkea näyttelijä tekee koko ajan. Tällä luo, tällä näyttää, tällä saa meidät uskomaan ja elämään enemmän. Tällä taikoo eteemme mitä taikoo. Näyttelijällä on taiteilijoista kaikkein mielettömin materiaali hallussaan, sillä ihmiskeho resonoi meissä aina vahvemmin kuin vahvinkaan maalaus.
Tai, ihmiskeholla on mahdollisuus saada huone ja siinä oleva esityksen kokija värähtelemään.
Näyttelijällä on mieletön valta ja voima siinä faktassa, että hänen taiteensa materiaali on hän itse ja hänen kehollisuutensa.

Me elämme ajassa, jossa meitä ei fyysisesti uhkaa mikään. Minun sukupolveani sanotaan pullamössö-sukupolveksi. Ja totta on, että me olemme tottuneet mukavuuteen. Me haemme kiksejä ilmasta ja merestä, videotykiltä ja mukavilta sohvilta. Me olemme sukupolvi, joka on jotenkuten oppinut nautiskelemaan elämästä, ottamaan itsellemme laatuaikaa, hemmottelemaankin. Se on meille mahdollista.
Me myös olemme kaikkialla yhtä aikaa, osaamme käyttää verkkoa, digiä ja kaikkea tätä. Meidän rajojamme uhkaa ja meitä kuljettaa kohti jaksamisen reunoja tämä kaikkialla yhtä aikaa olemisen mahdollisuus, pakko ja ihanuus, tämä mieletön virikkeisyys ja kiireen todellisuus. Siitä tulee myös tyystin toisenlainen turtumus ja väsymys kuin se väsymys, joka seuraa fyysistä uhkaa tai fyysistä ponnistelua, verevää henkiinjäämistaistelua.
Me emme elä maailmassa, jossa meidän tarvitsisi fyysisesti pakon edestä väsyä, tai jossa kokisimme fyysistä kipua, tai joutuisimme todella ponnistelemaan, ja joutuisimme rajojemme kanssa tekemisiin.

–
Ajattelen näyttelijöitä joskus muinoin. Niitä, jotka esittivät amfiteattereissa ja kaupungin toreilla, ilman minkään maailman äänentoistoja, tehden taidetta omalla kehollaan. Heidän piti osata muovata materiaalinsa niin, että se näissä olosuhteissa tuli esiin.
Nykyään näyttelijöillä on suurilla näyttämöillä melkein järjestään mikrofonit, muuten puhe ei kuulu. Pienilläkin näyttämöillä on usein vaikea kuulla näyttelijän puhetta.
Minun mielestäni se on sama asia kuin että taidemaalari maalaisi viivansa suttuisesti. Tai että savenvalaja jättäisi työnsä kesken ja panisi näytille.
–

Kun opiskelin kaksi viikkoa Japanissa Tadashi Suzukin teatterikeskuksessa, opettajani kysyi: ” Näyttelijöiden ja ohjaajien pitäisi olla kehon spesialisteja. No. Oletteko te?”
–
Ei voi olla kehon spesialisti, ellei ole kokemusta siitä, että on koetellut kehollisia rajojaan niissä asioissa, joita näyttämöllä tekee: seisoo, istuu, liikkuu, on pysähtyneenä, puhuu, on vaiti. Kaikissa näissä pitää olla käynyt rajoilla, tietää mitä se on. Venyttää rajojaan, opetella materiaaliaan yhtä tosissaan kuin taiteilija ateljeessään. Jotta voi käyttää materiaaliaan kehoa siten kuin kulloinkin haluaa.
Ja tämä rajoille meneminen – ei ole helppoa, ei meille. Siitä tulee epämukava olo, se voi olla jopa kivuliasta, fyysisesti. Ja silti. Mielestäni se on nimenomaan meidän tehtävä. Minusta teatterin tekijän pitää olla valmis menemään kivun läpi. En tarkoita jäsenien loukkaamista, en tarkoita mitään sellaista. Vaan yksinkertaisesti sitä, että meitä ennenkin olleet ovat osanneet puhua ja liikkua niin, että ei tarvita kameroita ja äänentoistolaitteita näyttämään läheltä. Teatteri on teatteria siksi, että sen väline on ihmiskeho.
Ellemme ole valmiita menemään teatterissa kehollisuutemme (ja mielikuvituksemme) rajoille, voimme yhtä hyvin lopettaa koko teatterin ja päästää porukat vapautunein mielin lätkämatsiin – siellähän ne antavat itsensä täysillä. Kiihdyttävät, jarruttavat, kiitävät ja huutavat. Kylläkin vain sen mustan muovipalan takia.
Teatteri on paljon monipuolisempi. Mutta samaa energiaa olen vailla. Vaikka vain näyttelijän vaitiolossa. Istumisessa, seisomisessa, puhumisessa. Ohjaajana en voi mennä rajoille näyttelijän puolesta. Hänen on se tehtävä. Mitä minä voin tehdä, on janota sitä. Ajatella niin että hänen kannattaa se tehdä, ja luoda turvalliset puitteet. Mutta minä en ole näyttämöllä, siellä on näyttelijä. Minä janoan nähdä siellä hänet, ihmisen. Minä haluan, että joku tekee puolestani sen työn, että menee reunoille, ja näyttää, millaista siellä on. Ellemme tiedä sitä, me olemme pelkkä pullamössöporukka, emmekä ainakaan mitään ’kehon spesialisteja’. HUomenna harjoitukset jatkuvat.