Arvostelu: Myllyteatteri: Saari

Myllyteatteri on tuonut Espan lavalle meditatiivisen ja hiljentävän Saari – näytelmä mielestä -teoksen. Eri puolilta maailmaa kootun taiteilijaryhmän luoma teos auttaa pääsemään irti kiireestä.

Ohjaaja Miira Sippolan sekä monialaisen ja eri puolilta maailmaa kootun esiintyjäryhmän Saari-esitys tuo aivan omalaatuista tunnelmaa – yhtä aikaa paikallista ja universaalia, arkaaista ja nykyaikaista – keskellä joulutohinasta kärsivää Helsinkiä. 

Usein määrittelemättömyys tarkoittaa esityksessä epämääräisyyttä, mutta Saaren kohdalla on toisin. Tässä esityksessä ei ole selvää ydintä, sanomaa tai edes viestiä: sille kannattaa antaa aikaa ja rauhaa vaikuttaa. Esityksestä on hahmotettavissa juoni ja loppuyllätys, joita ei kuitenkaan kannata etukäteen paljastaa.

Myllyteatterin tuotannoilta osaa odottaa paitsi syvästi filosofisia ja traditiotietoisia esityksiä, myös kiinnostavasti paikkaan ja maailmaan asettautuvia ja asennoituvia esityksiä. Saari ei tuota vaativallekaan yleisölle pettymystä: mitä enemmän tuntee teoksen tausta-ajattelua, sitä rikkaampana Saariavautuu. Sitä voi kuitenkin aivan hyvin seurata omasta kulmastaan, pelkän käsiohjelman antaman opastuksen turvin. 

Esityksiin liittyy luentoja muun muassa mystiikasta ja geologiasta. Itsenäisyyspäivän juhlaesitys alkaa japanilaisella teeseremonialla. 

Esipuheessa kerrotaan, että esityksen tärkeitä syitä ovat eräs Irlantiin kuuluva saari Atlantin laidalla ja 1500-luvulla eläneen mystikon Teresa Avilalaisen opetukset sielun rakenteesta. Avilalainen opetti, että ihmisessä on seitsemän eri huoneistoa. Sielun sisällä, sen sisimmässä huoneessa asuu Jumala, jonka luo voi päästä mietiskelemällä ja rukoilemalla. 

Espan joka puolelta lasilla ympäröity esitystila on eräänlainen saari keskellä kaupunkia. Meri näkyy aika lähellä, mutta silti ei olla rannassa. Kaupunki on luontevasti koko ajan läsnä, autot huristavat ohitse, jalankulkijat viilettävät menemään. Samalla suhde kaupunkiin ikään kuin heikkenee. 

Näen kaiken lasin läpi, kaupunki on ikään kuin kulissi, vellova meri, ja Saari-esitys eräänlainen saari keskellä kaupungin merta. Saari kantaa vahvoja mielleyhtymiä. Onko ihminen saari? Voiko tai saako ihminen olla saari? Tekeekö suru ihmisestä saaren?

Pienessä, askeettisessa tilassa näyttelijä Yuko Takeda sekä tanssija Kaisa Niemi tapaavat saarella. Saaren tunnelman luovat lasinen, vedellä täytetty kaivo, jonka pohjalla on kivi. Lisäksi näyttämöllä on pieni kivirivistö ja naisilla joitain retkeilyvarusteita. 

Askeettisuus antaa näyttelijöille ja Johanna Juholan voimakkaalle, lähes intohimoiselle musiikille tilaa. Musiikissa on jopa painostavuutta, se ei missään tapauksessa tyynnyttele meditatiiviseen tunnelmaan, vaan herättelee. 

Johanna Stormin äänisuunnittelu on viitteellistä, ajattelulle ja tulkinnalle jää tarpeeksi aikaa. Jani-Matti Salon valotilanteet korostavat pelkistynyttä, keskittynyttä tunnelmaa, vahvoja leikkauksia vältetään, vaihdot valotilanteissa tapahtuvat pehmeästi, luonnonvalon tapaan.

Takeda ja Niemi lähentyvät toisiaan esityksen aikana. Aluksi piirretään rajoja ja tehdään pelisääntöjä, mutta hiljalleen he, kaksi muukalaista, huomaavatkin tuntevansa saman, murheellisen tarinan. Kielinä esityksessä on suomi ja englanti, Takeda puhuu myös jonkin verran japania. 

Näyttelijät ovat erilaisia persoonia: Takedassa on vääjäämätöntä voimaa ja varmuutta, hän tuo kirkkaasti esiin tunteita. Pienikokoinen Takeda muuntele ketterästi olomuotoaan ja hänellä on ihmeen syvä, voimakas äänenkäyttö. Käsiohjelmassa kerrotaan, että hän on opiskellut Suzuki-metodilla samoin kuin ohjaaja Sippola. En tunne metodia, mutta uskoisin, että nimenomaan tarkka ja kaikesta ylimääräisestä karsittu esiintyminen juontaa siitä. 

Kaisa Niemi tuo lavalle hermostuneemman, epävarmemman persoonan, jonka täytyy koko ajan vakuutella omaa voimaansa, määräillä Takedaa ja vakuutella itselleen, että hän on varmasti ”kaunis”. 

Takeda on ilmaisussaan selvästi Avilalaisen oppien mukaisesti ikään kuin syvemmällä mielessään kuin Niemi. Jos naisten kohtaamista ajattelee Avilalaisen termein, niin Niemi ei tunne itseään vielä kovin hyvin, vaan jumittaa sielun ensimmäisissä huoneissa käpertyneenä ja epävarmana. Takeda opastaa häntä omalla tavallaan syvemmälle, irrottautumaan ulkomaailman vaatimuksista. 

Esitys ei etene mitenkään erityisen pyhästi ja hartaasti, vaan kumpikin hahmo näytetään myös humoristisessa valossa. Kaisa Niemessä on kyllä koomikon aineksia enemmänkin. Molemmat ovat selvästi tulleet hakemaan saarelta jotain: unohtamaan ja toisaalta löytämään. He joutuvat myös kohtamaan irlantilaiseen kansanperintöön kuuluvan tarinan murheen. Sippolan runollisen tekstin toisteisuus tuo omanlaistaan rauhaa: kiertokulun ja rantaan vellovan meren tuntua.

Saari kysyy suuria kysymyksiä kuolemasta, kuolemanpelosta ja sen voittamisesta. Se kysyy, mitä on yksilöllisyys, yksinäisyys ja yhteisö keskellä kaupunkia. Ajatuksiin voi palata esityksen jälkeen lukemalla antoisaa käsiohjelmaa.

Maria Säkö

3.12.2009